16.03.2011
Tänään on ollut taas se päivä, jolloin suomalaisten ravintoloiden parhaat ovat saaneet kuuluisia Michelin -tähtiä. Laadukkaan ruokaravintolan pyörittäminenhän on lähes kaikkien mielestä ihan hölmöä touhua, työmäärään ja riskeihin perustuen kukaan järkevä ihminen ei siihen lähde. Mutta siksi onkin ihan erikseen ne ihmiset, jotka sitä tekevät ja menestyksellisesti. Koska he tietävät mitä tekevät ja uskaltavat tehdä sitä. Vaikka joku sanoisi, että ei pitäisi.
Nyt kun olen lähiaikoina saanut keskustella monien suomalaisten nuorten ravintoloitsija-keittiömestareiden kanssa bisneksestä, tulevaisuudesta ja unelmista, niin olen saanut myös kuulla tarinoita yrittämisestä. Ja yrittämisen palosta. Ja vaikeuksista. Valittaakin yrittäjän aina pitää, vaikka oikeastihan kukaan oikea yrittäjä ei vaihtaisi omaa elämäntyyliänsä toiseen, eikä vastaavasti suurin osa ihmisistä voisi jättää ansiotyötään ja ryhtyä yrittäjiksi. Siinä mielessä yrittäjyyshöpötys on ihan turhaa. Korvien välistä se geenipoikkeama löytyy.
Kun kaksi keittiömestaria saavat idean, että pitää perustaa Suomen olosuhteisiin aivan uudentyyppinen ravintola, molempien isät pistävät omakotitalot pantiksi ja syntyy se uudentyyppinen ravintola. Isät käyvät pari ensimmäistä viikkoa katsomassa onko ravintolassa asiakkaita. Nykyään ei tarvitse käydä, sillä koko ravintola on Suomessa ilmiö. Ja tarinan seuraava luku alkaa juuri.
Kun useampi ravintola-alan ammattilaista saa henkisesti tarpeekseen muille töitä tekemisestä ja päättävät perustaa oman ravintolan, pistävät rahat yhteen, yhdessä nimet lainapapereihin ja päättävät, että tehdään niinkuin itse halutaan ja katsotaan sitten eteenpäin kun kaikki lainat on maksettu. Ravintolasta tuli menestys, kaupunkinsa ehdoton ykkönen. Nyt on lainat maksettu ja on aika ja mahdollisuus katsoa eteenpäin ja uskon, että sieltä löytyy uutta ja mielenkiintoista.
Kun keittiön ammattilaiset päättävät työllistää itsensä, syntyy kulmakuntien kulinarismia, joka äärimmäisen lyhyessä ajassa saa oveensa tuon syystä tai toisesta tavoitellun rengasmiehen tähden. Nykyään ei tarvitse miettiä itsensä työllistämisen ongelmiakaan.
Kun pariskunta saa tarpeekseen kaupunkielämän sykkeestä ja pakkaa tavaransa ja muuttaa maalle, syntyy pienen ihmettelyn ja tarkkailun jälkeen ensin yksi ravintola, sitten seuraava, leipomo ja mitä kaikkea vielä tuleekaan. Uskotaan siihen, että meidän idea on hyvä ja sitten painetaan täysillä eteenpäin, sivustakatsojien puheita kuuntelematta. Syntyy työpaikkoja, liiketoimintaa ja säpinää – ja elämää, jota ilman meillä ei olisi muita kaupunkeja kuin Helsinki.
Kun kaksi alan ammattilaista jättävät korporaatioelämän ja yhdessä rahoittajan kanssa perustavat ensin pienen hotellin, sitten toisen, pari ravintolaa ja yökerhon, tulee eteen päivä, jolloin toinen huomaa itsessään todella asuvan yrittäjäsielun. Ja toinen ei. Toinen tekee mitä tahansa eteen tulee, toinen palkkaa päällikön tekemään työt. Yhteisyrittäminen päättyy ja toinen jatkaa. Se joka uskoo ja tietää.
Suomalainen ravintolaelämä ei Michelin-tähtiä lunastaisi jos ei olisi nuoria yrittäjiä. Kuten ei moni muukaan ala. Ja nuoria yrittäjiä ei olisi jos ei olisi heihin uskovia vanhempia, isovanhempia, sisaruksia, ystäviä, pankkeja tai vakuutusyhtiöitä, sijoittajia. Mutta yrittämiseen pystyy taustatoimijoistakin huolimatta vain harva, eikä sopimattomien pitäisi pettää itseään tai taustatoimijoita uskomalla että pystyy. Ja tämä koskee kaikkea yritystoimintaa, ei vain ravintoloita. Ja korjattakoon se väärinkäsitys, että yrittäminen ei ole pelkästään sitä, että perustaa firman jonka nimissä laskuttaa työtä, jonka itseasiassa tekee tai teki ansiotöissä.
Yrittäminen ei ole koulutuskysymys, meitä on kaikkea kansakoulupohjasta tohtoriksi. Siksi mm. akateemisen yrittäjyyden tukeminen on ihan turhaa puhetta. Jos sinusta ei ole aloittamaan kaikkea nollasta niin ei sinusta ole yrittäjäksikään; siis nollasta, jossa ei ole sitä toimistoa, pöytää, ideaa, tuotetta, asiakkaita, työsuhdeautoa, puhelinta tai työkavereita eikä työkavereiden kanssa pidettäviä kick-off -päiviä. Eikä palkkaa. Ei mitään. Ei siinä auta koulutus tai sen puute. Yksi palkittu yrittäjä sanoi minulle vuosia sitten, että hänelle on ihan sama mitä hänen firmansa myy, mutta hän haluaa myydä. Silloin se vaan sattui olemaan autoja.
Tästähän tässä on kysymys. Joku tietää, mitä haluaa tehdä ja tekee sen. Ja toiset eivät tiedä, mutta tekevät silti. Tai toiset tekevät mitä haluavat ja toiset mitä pystyvät. Niinkin asian kerran minulle yksi yrittäjä muotoili. Akateeminen sellainen. Tuo yleinen “tekisi tehdä mieli tehdä jotain omaa”-lause on ihan turhaa mietintää. Kun tiedät että pitää tehdä jotain omaa, niin ei sitä kukaan mieti. Silloin kun tietää. Ja jos ei tiedä, niin kannattaa pitää siitä työsuhdeautosta ja palkasta kiinni. Joku pystyy, joku ei. Kaikkien ei pidäkään.
Wille Eerola 