Muistot myytävänä.

11.10.2009

Kävin viikko sitten huutokaupassa, jossa myytiin kuolinpesän irtaimisto. Kaappeja, tuoleja, pöytiä, koruja, kirjoja, kelloja, postikortteja. Ja valokuvat. Ehkä kuulun johonkin vähemmistöryhmään, mutta järkytyin valokuvien myynnistä huutokaupassa. En nyt kyllä oikeasti ymmärrä miksi jonkun valokuvan päätyvät huutokauppaan ja sieltä edelleen jonkun tuntemattoman ihmisen keräilyn ja/tai uteliaisuuden kohteeksi. Olenko yksin ajatukseni kanssa?

Olen kuluneen viikon aikana puhunut asiasta muutaman ihmisen kanssa ja kaikki ovat samaa mieltä. Eivät hekään ymmärtäneet miksi valokuvia myydään, ja ovat omille lapsilleen jo sanoneet, että heidän kuvat pitää hävittää jos ne eivät kenellekään kelpaa. Yksi pariskunta kertoi sukulaisestaan, jonka jäämistössä oli vain tyhjät albumit – valokuvat oli jo revitty valmiiksi pois. Näinkö tässä pitää kaikkien elämänsä aikana tehdä?

Huutokaupassa meni neljä albumillista valokuvia parinkymmenen euron hintaan. Mitenkään taustoja tietämättä tuli vaan mieleeni, että eikö perikunta sitten keksinyt mitään syytä valokuvien säilyttämiselle? Ymmärrän jos huonekaluja myydään huutokaupalla tilanpuutteen tai perillisten loputtoman riidan takia, mutta valokuvat? Ei sitä pariakymppiä ehkä kukaan kuitenkaan tarvinnut. Ehkä perikunta ei ollut enää lähisukulaisia ja heille kuvilla ei ollut mitään merkitystä. Mutta haluaisitko silti, että omat muistosi ja niissä esiintyvät ihmiset ja tapahtumat koristavat jonkun tuntemattoman seinää tai kokoelmia? Minä en ainakaan. Tulee hieman off-line-tirkistelyohjelman fiilis.

Viikko mennyt järkytyksestä toipumiseen. Mutta ehkä tämä(kin) on tätä modernia tirkistelymaailmaa.

Advertisements